Vaikka usein ahdistaakin, niin jostakin masokistisesta tai muusta syystä elämä tuntuu joskus ihan kivaltakin. Kun oikein kovasti vääntää ja vituttaa, niin sitä alkaa arvostaa elämän pieniä asioita. Se, että esimerkiksi voi kirjoittaa ja pohtia elämän moninaisuutta ja muita ihmeellisyyksiä antaa ainakin minulle tyydytystä.

Joskus muinoin juttelin jonkun viisaan kanssa elämän kurjuudesta. Hän kertoi, että ahdistukseen tottuu. Mä en ole vieläkään tottunut. Se on aina yhtä tuskallista kuin aikaisemminkin. En tiedä muista, mutta minä olen itse aika usein ahdistunut. Ahdistus kuitenkin on omalla tavallaan eteenpäin työntävä voima ja usein kun perusvitutus vaihtuu isommaksi ahdistukseksi niin tietää etukäteen, että ahdistuksen jälkeen on taas vähän viisaampi ja kokee asiat ehkä hieman taas syvemmin.

Ahdistuksen tunne on kuitenkin sellainen voima, että se pitää nöyränä elämälle. Elämä on pientä ihmistä huomattavasti suurempi asia. Monesti mietin, että miten ihmiset jaksavat käydä työssä joka päivä ja hoitaa vielä lapsilauman ja kotinsakin siinä sivussa. Itselläni ei ole lapsia, mutta kaikki kunnia lapsia tehneille. Minulla itselläni on joskus niin paljon tekemistä itseni kanssa, että en jaksa muuta kuin istua tuolille ja hiljentyä ja laskea hitaasti tuhanteen ja jäädä silmät kiinni istumaan.

Toisaalta eihän sitä itsekään ole helpolla päässyt elämässä. Samaa tuskaa minäkin koen ja kovasti itseäkin ihmetyttää, että mitenkä sitä jaksaa eteenpäin. Mutta tässä sitä mennään, ei taida olla muutakaan vaihtoehtoa. Kuitenkaan alkoholistiksi en rupea, vaikka monesti tekisi mieli haistattaa paskat kaikelle ja aloittaa alkon hinnaston ensimmäisestä sivusta.