Kovasti olen miettinyt otsikossa olevaa kysymystä. Täytän jonkin ajan päästä neljäkymmentäyksi vuotta ja edelleenkään en ole löytänyt vastausta tähän kysymykseen. Tänään en päässyt lähtemään töihin, koska ahdistus oli sen verran invalidisoivaa luokkaa, että päätin jäädä sänkyyn makaamaan. Työpaikalle soitin ja keksin selityksen kovasta pääkivusta. Onneksi työni ei ole yhteiskunnallisesti kovinkaan merkittävää, eli ei ole aivan pakko mennä, jos tuntuu vaikealta. Eihän työnantaja kuitenkaan tätä hyvällä katso.

Mikä ihme se on joka ahdistaa? Elämä, ihmiset, rahahuolet, kaikki. Niin kaikki ilmeisestikin vaikuttaa kaikkeen. Monesti mietin, että miten minun päänuppini on näinkin hyvässä kunnossa. Eli kaiken paskan tuntemisen ja kokemisen jälkeen jaksan vielä mennä eteenpäin ja usein vielä positiivisella mielialalla. Kuitenkin pääkopassa on pakko olla jotain vikaa, kun ahdistus on sen verran kovaa, että ei pysty menemään työhön. Kyllä se kertoo jostakin vammasta kuupassa.

Monesti olen miettinyt, että paljonko ahdistusta aiheuttaa tämä yhteiskunta. Minä olen aina ollut kapinallinen, mutta aina siten, että en ole useinkaan näyttänyt kapinaani ihmisille. Olen aina ollut hyvin kriittinen, enkä kuitenkaan ole näyttänyt kriittisyyttäni muille. Minulle on tullut neljänkymmenen ikävuoden kohdalla uudelleen murrosikä. Yhteiskunta ahdistaa ja tekisi mieli huutaa, että saisi tuskan ulos. Kuitenkin minut on ilmeisestikin kasvatettu, eli kiltisti jään pois töistä, käännän kylkeä ja puran kiukkuni johonkin muuhun. Suurten ikäluokkien jälkeläisenä minulla on vielä kaikesta huolimatta jotain omaa. Minulla on oma järki ja oma ajatuksen juoksu. Osaan ajatella omilla aivoilla ja kaiken tuskan keskellä osaan myös kärsiä. Tämä kaikki on omaa. Se ei ole paljon, mutta se on se, mitä minulta ei koskaan viedä pois. Eli kuten erään bändin nimi on Fucking World, niin sehän suomentuu kivasti sanoihin, niin kaunis on maa.