Tänään on aika tavallinen päivä. Maailmalla, Suomessa eikä varmaankaan omassa elämässäkään tapahdu kovin paljoa tällaisena päivänä. Lunta tuiskuaa ja pakkasta on kaksi astetta. Kävelemäänkään ei oikein tällä ilmalla viitsi. Voisi mennä tosin punttisalille nostelemaan painoja.

Olenkohan kovinkin vieraantunut itsestäni ja luonnosta? Ainakin tuo yllä oleva teskti kovasti itsestä tuntuu siltä, että kärsin vieraantumisesta. Siinä mielessä missä Sartre ja ehkä Marxin sitä kuvaa. Vieraantumisesta on muuten hyvin kirjoittanut Veijo Meri omissa romaaneissaan. Olikohan se Peiliin piiretty nainen - romaani, jonka alku on hyvin taitava. Hyvä on myös Jääkiekkoilijan kesä - romaani. Siinä jääkiekkoilijan elämä on kesällä pelkkää oluen juontia ja ihmisten tarkkailua baarin tuolilta. Hyvin kuvaa vieraantumista myös Eva Dahlgrenin biisi Sommarbarn i stan. Siinä on sitä lapsuudessa koettua lämpimän kesäpäivän tuskaa, kun kaverit ovat mökeillään ja itse joutuu yksin viettämään kauniin kesäpäivän kaupungissa pakokaasun keskellä. P. P. Peteliuskin laulaa yhdessä biisissään, että "kuinka kauniita kesäpäiviä vihaan".

Mitähän se vieraantuminen on todellisuudessa? Minulle se on tunne siitä, että jotain voisi tehdä, mutta ei kuitenkaan viitsi. Samalla jonkin asteinen kyyninen suhtautuminen kaikkeen omassa ja muiden elämässä. Toisaalta tällaiset päivät ovat minulle myös jotenkin rentouttavia. Ei oikeastaan ole kiire mihinkään, vaikka toisaalta maailmassa tekemistä riittäisi. Onhan se kai tärkeää osata olla vieraantunutkin. Mikään inhimillinen kun ei ihmiselle saisi olla vierasta. Vaikka kyllä se elämän tuska ajaa aina lopulta nopeasti liikkeelle.